Olin kesän kynnyksellä 1975 opiskellut arkeologiaa neljä vuotta, suorittanut HuK-tutkinnon ja saanut luotta-mustehtävän toimia Suomen Muinaismuistoyhdis-tyksen apusihteerinä. Yhdistyksen varsinainen sihteeri oli arkeologi Pekka Sarvas. Käväisin heinäkuussa Museovirastossa ja tulin kertoneeksi hänelle, että meillä oli kesämökki Enonkoskella. Pekka Sarvas ja Jussi-Pekka Taavitsainen olivat nimittäin vastikään löytäneet Enonkosken Haukkalahdenvuoresta kalliomaalauksia, Heinäveden Vieruvuoren ohella ensimmäiset Itä-Savosta. Sarvas ehdotti, että menisin seuraavalla Enonkosken reissullani käymään Kurtinniemessä, jossa Kurtinvuori vaikutti hänestä peruskartan mukaan kalliomaalausten löytymisen kannalta tarkastamisen arvoiselta paikalta. Naureskellen hän kertoi nähneensä unen, jossa löytyi uusi kalliomaalaus. Lupasin toteuttaa Sarvaksen pyynnön, vaikka se oli helpommin sanottu kuin tehty.

Olin tuona kesänä aika tiiviisti arkeologisilla kaivauk-silla, ja käynti piti sovittaa johonkin viikonloppuun. Ostin lentoliput Helsingistä Savonlinnaan. Myös isäni Aarre Rauhala, joka oli opiskellut arkeologiaakin Helsingin yliopistossa ja vietti kesää Enonkoskella, halusi lähteä tutkimaan kallioita. Meillä ei ollut mootto-rivenettä ja mökiltämme Enonveden vastarannalla Ihamaniemen puolella sijaitsevalle Kurtinvuorelle oli soutumatkaa noin 7 kilometriä. Joku varmaankin neuvoi ottamaan yhteyttä Hanhivirran lossinkuljettaja Eino Punnoseen, joka asui lossirannassa ja josta olisi vain kahden ja puolen kilometrin soutumatka. Häneltä todennäköisesti saisi lainaksi veneen. Tuumasta toimeen ja soitto Punnoselle, joka lupasi itse lähteä viemään meitä paikalle omalla moottoriveneellään sunnuntaina 13. päivänä heinäkuuta. Koska meillä ei ollut omaa autoakaan, ajoimme ensin bussilla Hanhivirtaan lähtöpaikalle.

Hanhivirran lähellä on komeita kalliosaaria (Hirvisaari, Iso ja Pieni Linnasaari), ja puksuttelimme aluksi niiden sivuitse tarkkaillen kalliopintoja. Kun mitään poikkeavaa emme nähneet, jatkoimme Kurtinniemen suuntaan. Kun saavuimme Kurtinvuorelle, vauhtia hidastettiin ja vene lipui rauhallisesti kallion edustalla. Kallion itäpää oli jyrkkä, ei kuitenkaan korkea pysty-suora seinämä kuten lännempänä vaan epäyhtenäinen ja lohkareinen jyrkänne. Hyvin pian huomasin jotain punaista pilkottavan lehvistön takaa useamman metrin korkeudella vedenpinnasta. Muutkin havaitsivat sen. Mitä se oli?

Kurtinvuoren maalausluola kesällä järveltä nähtynä. Kuva P. Rauhala (Uino) 1975.

Vene kiinnitettiin rantaan, ja minä kiipesin oravana ylös kivikkoista rinnettä, isä perässä. Näky oli hämmentävä: harmaassa graniitissa punaisina hohtavia pintoja oli sekä suuren siirtolohkareen kolmiomaisessa järvenpuoleisessa sivussa että jyrkänteen reunalla olevan kiven kyljessä. Iso kivipaasi lepäsi osittain pienempien lohkareiden varassa ja muodosti suojaava lipan alle jäävän onkalon päälle. Eräänlaisen puoli-luolan etuosassa oli mukava istumakivi. Onkalon edes-sä oli vain hyvin kapea liikkumatila, jonka alapuolella kallio laskeutui jyrkästi runsaat pari metriä alapuolella olevaan kivikkoon.

Katselimme siirtolohkaretta tarkemmin ja havaitsim-me punaväriä myös kivipaaden katon alapinnassa nauhamaisena muodostumana sekä yhden muita selväpiirteisemmän irrallisen kuvion. Mutta mikä se kuvio oli, sitä olikin vaikea hahmottaa. Ihmishahmoksi se oli outo, eikä se muistuttanut myöskään muista kalliomaalauksista tuttuja hirviä. Tiesimme löytäneem-me kalliomaalauksen, mutta olimme hämmentyneitä ja havainnollemme piti saada vahvistusta. Isä ja minä emme olleet siihen mennessä nähneet yhtään kalliomaalausta luonnossa, ainoastaan valokuvissa, joten varsinaista vertailukohtaa ei ollut. Tarkastelimme tietysti muitakin lähialueen pystysuoria kalliopintoja, kuitenkaan löytämättä mitään.

Soitin Pekka Sarvakselle, joka tuli tietysti heti uteliaaksi. Niinpä kahden viikon kuluttua 26. päivänä heinäkuuta olin taas Enonkoskella, jonne Sarvas tuli tyttärensä Helenan ja opiskelutoverini Jussi-Pekan kanssa. Molemmat kollegat vahvistivat tulkintani: kyseessä oli aito kivikautinen kalliomaalaus – sijaitsi-han se myös ihan oikealla korkeudella muinaiseen vedenpintaan nähden, noin 7 metriä järvenpintaa ylempänä. Yksittäisen kuvion hahmokin lipan katossa alkoi selvitä, kun käänteli päätään ja katsoi sitä tietystä kulmasta. Kuvio toi mieleen isopäisen ja paksumahaisen hirven, jolla oli korva ja leukaparta. Muita tunnistettavia kuvia eivät muutkaan erottaneet. Luolan suuaukon edessä olevan kiven kylki oli vahvasti kellanpunainen, mutta siinä oli vaikea nähdä mitään kuviota. Maalaus dokumentoitiin silloisen tavan mukaan liituamalla ääriviivat ja kopioimalla kuviot paksulla tussilla läpinäkyvälle muoville.

Kurtinvuoren maalauksella. Pekka Sarvas on asettunut valokuvaamaan, tytär Helena ja Pirjo syövät eväsmansikoita. Kuva J.-P. Taavitsainen 1975. P. Uinon kuvakokoelma.

Pirjo ja Jussi-Pekka Taavitsainen dokumentointimuovin kiinnityspuuhassa Kurtinvuoren maalauksella. Kuva P. Sarvas 1975, Museovirasto. P. Uinon kuvakokoelma.